Lainasin pari vuotta sitten Heikki Poroilan teoksen ”Luurangot portinvartijan kaapissa” ja hämmästyin, miksi siitä ei kirjastolaisten keskuudessa ole puhuttu halaistua sanaakaan tai jos on puhuttu, en ainakaan minä ole sattunut olemaan paikalla. Kirja on tarkoitettu herättämään ja keskustelemaan, mutta miten se onnistuu, jos kirjastojen henkilökunta lähes kaikkialla on vaiti erilaisista eteen tulevista aiheista. Kirjoittaja on tällä kertaa suivaantunut erityisesti siitä, että Tuula Haataisen kokoama muistio 15.12.2005 aiheesta ”Kenen ehdoilla kirjastossa? – Kirjastot, lapset ja Internetin yöpuoli” ei herättänyt kentällä juuri minkäänlaista reaktiota, vaikka oli kyse lasten hyvinvoinnista. Keskustelua ei käyty ainakaan julkisesti.
Poroila toteaa, miten vieraaksi hän usein kokee ammattikuntansa suuren enemmistön arvomaailman. ”Reaktiostani ei seurannut muuta kuin se, että aloin seurata alamme eettistä keskustelua ja vallitsevia arvoja entistä terävämmin. Terävöityneet havainnot eivät ole olleet ilahduttavia. Olen joutunut toteamaan, että kuulun ammattikuntaan, joka on moraaliasioissa varsin passiivinen ja joka ei halua keskustella etiikkaan liittyvistä ongelmista”.
Mistä Poroila kirjassaan oikein puhuu? Esitellessään teostaan hän sanoo mm.: ”Tunnen itse voimakasta tarvetta ammattietiikasta keskustelemiseen, koska juhlapuheiden ja todellisuuden välillä tuntuu olevan häiritsevän leveä kuilu. — Kirjastoalan ammatti on sikäli harvinaislaatuinen, että sen harjoittajilla on portinvartijan valtaa, vaikka ammattikunnan selkeä enemmistö kuuluu muuten työmarkkinoilla kaltoin kohdeltuun ja kohdeltavaan sukupuoleen.” Portinvartijan tehtävät liittyvät aineistonvalintaan tai joskus myös näyttelyiden järjestämiseen tai verkkopäätteiden käyttöön. Poroila sanoo jopa, että suomalaisilla kirjastoihmisillä ei ole sananvapauden suhteen kovinkaan kunniakasta historiaa. Valtiovallan tai yleensä vallan tahdon mukainen toiminta on tavallista, siksi portinvartija ei puhu tai se joustaa loputtomiin niiden edessä.
Suomen kirjastolaitoksen suhde sananvapauteen ja sensuuriin juontuu pitkästä kansanvalistuksen perinteestä. Valtion kirjastotoimenjohtaja ja monessa hankkeessa mukana ollut Helle Kannila oli aikanaan kirjastoarvojen tärkein hahmottaja, Poroilan sanojen mukaan ’hyvässä ja pahassa’. Hänen arvomaailmansa oli sekä liberaalinen että vanhoillinen, mutta yhä edelleen sen perusongelma on voimassa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että toisaalta pidetään tärkeänä puolustaa mm. vapaamielisyyttä ja sananvapautta, toisaalta taas tukeudutaan väitteisiin ”kyllä sen jokainen kunnon ihminen ymmärtää”.
Poroilan tarkoittamia portinvartijan luurankoja on useita. Hän pukee ne väitteiden muotoon ja jättää lukijoiden ja keskustelijoiden arvioitavaksi niiden oikeellisuuden. Yksi väittämä on, miten kirjastotyöntekijöiden toteuttaman ennakkosensuurin ydinaluetta on seksuaalisuus pornografian hahmossa, mutta myös miesnäkökulmia vähätellään ja jopa sensuroidaan – usein kuitenkin sitä tiedostamatta. Naisia kiinnostavat mm. erilaiset uskomushoidot, jotka valintatilanteessa otetaan hyvin huomioon. Kirjoittaja on tutkinut tilastojen valossa, miten esim. homeopatiaan liittyviä julkaisuja on hankittu kymmeniä nimekkeitä ja jotka tietokirjojen hankintamääriksi ovat aika suuria. Niitä luetaan kuitenkin yllättävän vähän.
Poroila kirjoittaa tärkeistä asioista. Soisin jokaisen kirjastotyöntekijän hankkivan kirjan luettavakseen yö- tai työpöydälle ja tutkailevan omia asenteitaan. On helppo arvostaa ja ottaa kiitollisena käyttöön Poroilan toimittamat säveltäjien teosten yhtenäistettyjen nimekkeiden ohjeluettelot, mutta pohtia yhdessä vaikkapa sitä, miksi suomalainen kulttuuri on niin esivaltaa nöyristelevä, on jo paljon hankalampaa. Opiskelijoiden kurssivaatimuksiin luurankojen tutkaileminen toisi tärkeän ja samalla myös hauskan lisän, sillä Poroila kirjoittaa värikkäästi ja osuvasti. Jotta vuoropuhelu jatkuisi ja laajenisi, toivon myös kirjaston asiakkaiden löytävän hänen mainion teoksensa ja tuovan omat näkökulmansa keskusteluun.
POROILA, Heikki: Luurangot portinvartijan kaapissa. BTJ Finland Oy, Helsinki 2007.
teksti: Arja T.
Nämä luurangot ovat jääneet minultakin kaappiin. Hyvä, kun mainostit Poroilan kirjaa, ettei se jää kokonaan unholaan! Itse valinnassa mukanaolevana tiedän, miten vaikeaa on olla objektiivinen ja unohtaa omat mielipiteensä. Jotkin rajat meillä silti on oltava – ehkä ne sitten ovat liian matalalla, en tiedä.
Miesnäkökulmia löytyy mielestäni paikalliskirjastostakin kiitettävästi. En tiedä, kuka on lanseerannut viime aikojen keskusteluihin tämän “uskomushoidot” sanan, mutta sitä käytetään nykyään luontaishoidoista kovin helposti ja kynnyksettä.
Mitä tulee pornografiaan, niin toisaalta esimerkiksi pornografisia lehtituotteita on muutoin saatavilla lähes kaikkialla, sielläkin, missä muita lehtiä tai kirjallisuutta ei ole. Kioskikirjallisuutta lukuunottamatta kirjasto on ainoa paikka, mistä monella pienellä paikkakunnalla löytää esimerkiksi Juha Itkosen miesnäkökulmakirjoja tai Maarit Verrosen naisnäkökulma? kirjoja. Pornografisia lehtiä voi sen sijaan ostaa jopa Suomen Lapin pienten rajakylien kaupoista, esimerkiksi Karigasniemen rautakaupasta. Pitäisikö tasa-arvon ja sensuurin välttämisen nimissä vaatia myös Maarit Verrosen teoksia myytäväksi tai lainattavaksi joka kylän kauppaan?
Tokihan teoksesta keskusteltiin, kts. esim Kirjastolehden juttu Anteeksi, saisinko pommin valmistusohjeen sekä Kirjasto-kaapelilla käytyä keskustelua kirjan kritiikistä, otsikolla Luettu vaan ei ehkä ymmärretty. Kirjastoalalla on myös oma, erityinen etiikkaryhmä joka on kokoontunut pohtimaan näitä asioita.
Että ei tämä nyt aivan unholaan jäänyt, vaikkei ehkä maailman tai edes suomen kirjastoporukoiden kuumimpiin keskustelunaiheisiin kuulukaan. Erittäin mielenkiintoinen kirja kylläkin. Kirja on myös eräs EFFi:n, eli sähköisiä kansaisoikeuksia puolustavan Electronic Frontier Finlandin kannatustuotteista.
Mitä kirjastojen sisältöihin tulee, on tärkeää että ihmisillä on pääsy alkuperäislähteisiin, olivat ne sitten millaisia tahansa.