Oton elämä : aikalaisromaani / Claes Andersson
Ottos liv ; suomennos Liisa Ryömä
WSOY, 2011
Otto on äskettäin jäänyt syrjään politiikasta ja kirjoittelee työhuoneellaan elämästään, muistelee lääkärinvuosiaan, rakastumisiaan ja elämää perheen keskellä. Välillä hän soittelee vanhoja jazzkappaleita tai juttelee syvällisiä naapurissa työskentelevän lastenterapeutin kanssa.
Olin muutama kuukausi sitten kirjastolla kuuntelemassa Ottoa aika lailla muistuttavaa Claes Anderssonia, joka kaamosviikonlopun teemaan sopivasti keskusteli kustantaja Marianne Bargumin kanssa unista ja niiden tulkinnasta, runoista ja rakkaudesta. Välillä maestro luki runojaan, välillä hän siirtyi pianon ääreen; aika kulki siivillä ja tilaisuuden loputtua tunsin päässeeni osalliseksi jostain lämpimästä ja rehellisestä. Poistuin voimaantuneena ja jotenkin kummasti hyvinkin tyytyväisenä omaan pieneen elämääni.
Jotain samanlaista sain tästä kirjastakin. Andersson käsittelee vaikeita asioita; sairautta, vanhenemista ja kuolemaa. Hän on välillä turhautunut, välillä vihainen, eikä anna mitään valmiita vastauksia siihen, miten kohdata surullinen ruumiin rappeutuminen tai valmistautua ystävien menettämiseen. Mihin perustuu siis se hyvä tunnelma, jota ammennan tästä tekstistä? Piti oikein miettiä, missä salaisuus piilee! En keksi muuta selitystä kuin sen, että on rauhoittavaa, kun pelottavista asioista rohjetaan puhua näin suoraan.
“Otto huomasi myös selkeän muutoksen omissa ‘onnen kriteereissään’. Nuorena hän oli nauttinut ruumiistaan, toistuvista juoksulenkeistään, kuntosalilla käynneistä, pitkistä pyörämatkoista, saunomisesta ja pitkistä uinneista löylyjen välillä, fyysisestä rakkaudesta ja kosketuksista ja kaikkivoivasta tunteesta että ‘on kotonaan ruumiissaan’ ja pystyy nauttimaan kaikista sen tarjoomuksista. Mutta iän karttuessa ja sairauksien lisääntyessä (diabetes, suonenvedot jaloissa, kohonnut verenpaine, sepelvaltimoiden kalkkiutuminen ja kahden ohitusleikkauksen jälkivaikutukset) ruumiilliset nautinnot olivat huvenneet minimiin. Sen sijaan Otto tunsi suurta tyydytystä, suorastaan ‘onnea’ kun istui säännöllisesti kirjoituspöytänsä ääressä ja ahersi erilaisten fiktiivisten ja puolifiktiivisten kirjoitusten parissa. Vuosien ja vaivojen lisääntyessä hän oli vähemmän lihaa ja enemmän henkeä. Tuohan kuulostaa hienolta, Otto ajatteli. Mutta tietysti se on valhetta ja niiden kaikkien riesojen ja vaivojen kaunistelua, joita vanheneminen tuo tullessaan. Vanheneminen, mietti Otto ja tunsi miten raivo nousi hänessä, on itse asiassa helvetinmoista paskaa! Se pitäisi kieltää lailla, siitä pitäisi saada kuolemantuomio!”
Katso teoksen saatavuus Vaski-verkkokirjastosta!
teksti: Erja
