“Toukokuun alussa Vaski-kirjastoyhteistyö laajenee nykyisestä 9 kunnankirjaston tietojärjestelmästä 17 kunnan ja 44 kirjaston yhteistyöalueeseen. Samalla kirjastojärjestelmä uusitaan. Uudistuksen vuoksi kirjastojärjestelmä ja lainauspalvelut ovat poissa käytöstä Turun kaupungin kirjastoissa 12.4.–1.5.2012.
Järjestelmän päivitysaikana lainaus, palautus, uusinta ja varausten käsittely sekä tiedonhaku eivät toimi kirjastoissa eivätkä verkkokirjastossa. Useimmat kirjastot ovat kuitenkin avoinna joko normaalisti tai rajoitetuin aukioloajoin uudistuksen aikana. Kirjastossa voi lukea, käyttää Internetiä ja tutustua näyttelyihin. Ajanjaksolla 25.4.–1.5. kaikki kirjastot ovat kokonaan suljettuina.”
Hei, kirjastolainen! Miltä järjestelmänvaihdos sinusta tuntuu? Millaisia töitä muutokseen varatut 3 viikkoa tuovat tullessaan? Miten asiakkaat reagoivat? Voit käydä vastaamassa näihin ja kaikenlaisiin esiin tulleisiin kysymyksiin tämän artikkelin kommenttiosiossa.
Jos sinulla on paljon sanomista, niin voit kirjoittaa oman jutun järjestelmänvaihdoksesta. Pyydä toimitukselta apua tarvittaessa.
The Voice of Finland on hyvä ohjelma ja tässä parhaillaan menossa olevassa laulajien kaksintaisteluvaiheessa on erinomaisia esityksiä, mutta en voi mitään sille, että englanninkielisten sanojen sekoittaminen tavalliseen suomenkieliseen puheeseen ärsyttää. Kaksintaistelu on täsmällinen ja oikea ilmaisu kahden laulajan esitykselle, jossa laulajat mittelevät keskenään päästäkseen jatkoon, mutta miksi ihmeessä sitä ei voida kutsua tuolla nimellä vaan se on ‘battle’? Mike Monroen englanninsekainen suomenkieli on kypsyttävää kuultavaa, mutta hänelle sen jotenkin vielä suo. Mutta hei, please, ei englantia keskelle suomenkielistä lausetta, se on ihan stupidia.
Pipo ei kiristä pelkästään ylläolevan ohjelman kohdalla. Vuosia sitten lopetin yhden liikuntalehden tilaamisen, kun minua alkoivat ärsyttää ‘pukkarin’ tyyppiset sanat normaalissa asiatekstissä. Mikä pukuhuone-sanassa on vikana? Jos kirjoitetaan liikuntalajista, jolla ei ole suomalaista nimeä, niin se on selvä, että käytetään alkuperäistä nimeä. Mutta se, että korvataan tavallinen sana slangilla tai lyhennelmällä, on ihan älytöntä. Tai ehkä olen vain herkkähipiäinen, koska arvostan äidinkieltäni suomea.
Kirjaston asiakaspalvelussa saa aina välillä kuulla ihmettelyä, että eikö tosiaan se-ja-se erinomainen elokuva kuulu meidän valikoimiimme. Paljon ehdottomia helmiä tosiaan kokoelmasta puuttuukin. Kirjastot ovat elokuvien suhteen siinä epäedullisessa tilanteessa, että lainsäädäntö ei salli minkä vain elokuvan hankkimista. Voimme ostaa ainoastaan sellaisia elokuvia, joihin oikeudenhaltija myy erilliset lainausoikeudet.
Vaikka hyviä elokuvia jää tämän vuoksi hankkimatta, niin onneksi myös paljon laadukasta tavaraa saadaan ostettua. Tässä yhden kirjastonhoitajan absoluuttisen subjektiivisia näkemyksiä joistain vuoden aikana kirjastoon saapuneista laatuelokuvista, jotkut uudempia, jotkut vanhempia.
* * *
Kangastuksia (Les amours imaginaires, 2010)
Ohjaus: Xavier Dolan
Pääosissa: Monia Chokri, Xavier Dolan, Niels Schneider
Heteronainen ja homomies ihastuvat samaan biseksuaalin oloiseen komistukseen, mikä tietää repiviä ristiriitoja ystävyyttä nakertamaan. Tarina jää aika köykäiseksi, eikä yllä taustalla soivan Knifen/Fever Rayn implikoimaan raastavuuteen, mutta muuten elokuva on ilmaisultaan niin upean hallittu, että oksat pois. Ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja-pääosanäyttelijä-leikkaaja-puvustaja Dolan on ollut leffaa tehdessä 20-vuotias, mikä on suorastaan käsittämätöntä. Toisessa pääosassa ilmeikäs Chokri tekee loistavan suorituksen ja – jos maailmassa on mitään oikeutta – noussee tämän jälkeen näkyvämminkin tähtikartalle.
Pääosissa: William Holden, Faye Dunaway, Peter Finch, Robert Duvall
Syystäkin klassikon maineen saanut, tarkkanäköinen ja armoton katsaus mediayhtiöiden kasvavaan valtaan ja häikäilemättömiin menetelmiin yleisön manipuloimiseksi. Hyvin 70-lukulainen elokuva siinä mielessä, että tänä päivänä näin illuusioton ja rahoittavia tahoja rehellisesti ruoskiva teos tuskin tulisi tehdyksi, ainakaan A-listan tekijäkaartilla.
Pääosissa: Hailee Steinfeld, Jeff Bridges, Matt Damon, Josh Brolin
Coenien uudeelleenluenta John Wayne -semiklassikosta (tai pikemminkin sen pohjana olleesta romaanista) osoittaa miten hienoa jälkeä syntyy, kun asialla ovat ammattinsa täydellisesti hallitsevat taiteilijat. Tarina teinitytöstä, joka palkkaa eläkepäiviä lähestyvän sheriffin nappaamaan isänsä murhaajan ei ole sinänsä kiehtova, eikä sen kertomiseen käytetä kummempia kerronnallisia kikkailuja. Vaan kun kaikki osa-alueet ovat hienosti tasapainossa, on lopputuloskin upea. Taas kerran voi myös ihastella ohjaajaveljesten uskomatonta silmää näyttelijöiden suhteen – pienimpäänkin rooliin on löydetty tyyppi, jonka varmasti muistaa vielä pitkään katsomisen jälkeenkin.
Pääosissa: Kirk Douglas, Adolphe Menjou, Ralph Meeker, George Macready
Ensimmäistä maailmansotaa ranskalaisnäkökulmasta lähestyvä hieno sodanvastainen teos elokuvataiteen mestarilta. Niin taisteluhaudoissa kuin sotaoikeudessa vellova epäinhimillisyys on kuvattu raastavasti, mutta kuitenkaan kyynisyyteen sortumatta. Kun loppukohtauksessa saksalainen sotavanki (sittemmin Kubrickin kanssa naimisiin mennyt Susanne Christian) laulaa surullista kansanlaulua, kostuu silmänurkka paatuneimmaltakin katsojalta.
Veikko Huovis -filmatisoinnissa lähdetään Lappiin salametsästämään lampaita ja puhumaan syvällisiä. Hyvän ruoan ja kauniin luonnon äärellä avautuu kiehtova näkymä suomalaiseen mieheen, joka yrittää löytää paikkaansa vauhdilla muuttuvassa yhteiskunnassa. Lastumäki ja Kinnunen täydentävät pääosissa toisiaan täydellisesti, ja leikkauksella leikittelevä Seppo Huunonen on Suomen Godard kauan ennen Kaurismäkeä.
Aivan takavasemmalta tulee paras komedia aikoihin. Hissukka opettaja yrittää pärjätä olemattoman kirjailijanuransa ja hirviömäisen teinipoikansa kanssa, kunnes jälkimmäinen yllättäen kuolee bisarrin masturbointisession seurauksena. Vaivihkainen musta huumori ja kipeät havainnot ihmisen yksinäisyydestä isommassakin joukossa rakentavat hienon kokonaisuuden, jota tukee Williamsin hillityn haavoittuvainen olemus. Ohjaaja-käsikirjoittaja Goldthwait on aiemmin tunnettu lähinnä äänekkäästä pikkuroolista Poliisiopisto-elokuvissa (hae YouTubesta esim. ‘police academy zed’), joten kehitystä on tapahtunut hämmentävän paljon.
Nanjingin verilöyly (Nanjing! Nanjing! / City of Life and Death, 2009)
Ohjaus: Chuan Lu
Pääosissa: Hideo Nakaizumi, Wei Fan, Ye Liu, Yuanyuan Gao
Kiinalaisnäkemys Nanjingin japanilaisterrorista 1937-38 on kertakaikkisen hyytävä kokemus. Jos ei tietäisi oikeiden tapahtumien olleen vielä kauheampia, olisi elokuva helppo lytätä kansallismielisenä japanilaisten demonisointina. Raakuuksilla mässäilyä välttävä tarina kerrotaan hienosti kuvan keinoin ja dialogi pysyy minimissä. Schindlerin listan selvä sisarteos, mutta sentimentaaliset hetket käsitellään paljon hienovaraisemmin kuin Spielbergillä.
Ääninä: Tom Hanks, Tim Allen, Joan Cusack, Ned Beatty
Lelujen elämä käy hankalaksi, kun omistaja on jo siinä iässä, että muuttaa kotoa pois. Sydämellinen tarina ystävyydestä ja vaikeiden muutosten väistämättömyydestä onnistuu aika lailla kaikilla tasoilla ja animaation taso on aivan hölmistyttävän kova – kyllä Pixar on maineensa ansainnut. Toivottavasti tämä myös jää elokuvasarjan viimeiseksi osaksi, tähän on enemmän kuin hyvä lopettaa.
Pääosissa: Tyler Labine, Alan Tudyk, Katrina Bowden
Slasher-kliseet hauskasti päälaelleen kääntävässä sympaattisessa kauhukomediassa leppoisat perämetsän juntit joutuvat puolustuskannalle, kun ennakkoluuloiset collegenilkit kokevat olevansa uhattuja ja käyvät ylle. Splatter-hetkissä kurkotellaan parhaimmillaan Evil Deadin tasolle (oksasilppuriin heittäytyvä jätkis on silkkaa parhautta), mikä on jo melkoinen saavutus.
Pääosissa: Lesley Manville, Ruth Sheen, Jim Broadbent
Leigh kertoo periaatteessa yhtä ja samaa tarinaa, aina vain uudestaan. Tarinaa, jonka draama ei synny mistään elämää suuremmista konflikteista, vaan tavallisten ihmisten arkisesta vuorovaikutuksesta, perheen ja ystävien tärkeydestä, sekä ihmisen pienuudesta yksin surun edessä. Se on kaunis tarina, joka kerta toisensa jälkeen kerrotaan koskettavasti ja näytellään loistavasti. Jonain päivänä Mike Leigh ei enää tee elokuvia, ja silloin ihmettelemme kuka meidän tarinaamme nyt kertoo.
Ihmisiä on aina kiehtonut hyvän ja pahan välinen taistelu. Mikä olisi sen eeppisempää kuin tarina robottien, hyvien autobotien ja pahojen decepticonien, ikuisesta taistelusta. Vuodesta 1984 asti Transformersit ovat poikineet useita sarjoja ja uudelleentulkintoja, kuten näyteltyjen elokuvien sarja, uusimpana Transformers: Dark of the moon ja uusi animaatio Transformers: Prime.
Metallimiesten yhteenotoissa on jotain perin ylevää. Tiedän, etten ole ainoa aikuinen joille nämä puhuvat robotit iskevät ja lujaa. Välillä tuntuu, että näissä persoonallisissa roboteissa on enemmän syvyyttä kuin meidän todellisuutemme ihmisissä. Itse keräilin jo pienenä 80-luvulla näitä robotteja ja nyt luonnollisesti harmittaa, että näistä kaikista klassikoista on tullut luovuttua. Viime aikoina olen hankkinut näitä uudempia robotteja ja näin aikuisena näyttää, että nämä nykyajan lelut ovat paljon monimutkaisempia, ja eivät niinkään lasten käsiin tarkoitettuja.
Lempihahmojani ovat hyvien autobotien johtaja Optimus Prime, isoin autobot Omega Supreme, johtajuutta havitteleva liero decepticon Starscream, puumamainen tiedustelija Ravage, sekä pienempiä robotteja sisältään suoltava Soundwave. Pahan viehätys on kova, joten suurimmat suosikkini ovat tosiaan pahojen puolelta ja hienoimmat lelut ovat luonnollisesti decepticoneja.
Alun perin leluista 80-luvulla alkanut Transformers on jakaantunut nykyään laajalle alueelle: on sarjakuvaa, tv-sarjaa, elokuvaa…. Varmaa on, että nämä jalot metallimiehet jatkavat uudistumistaan ja seikkailujaan hamaan tulevaisuuteen asti.
Tieteiskirjallisuus, eli scifi, on fiktiivisen kirjallisuuden tyylilajeista ehkä se kaikkein mieltä avartavin ja suurimman ihmeen tunnun aikaansaava. Tyylilajille tunnusomaisen ihmiskunnan tulevaisuutta visioivan sekä tieteen ja tekniikan kehityksen yhteiskunnallisia ja yksilöön kohdistuvia vaikutuksia pohdiskelevan viitekehyksen sisältä löytyy monenlaisia temaattisia suuntauksia sekä ajallisesti ja paikallisesti hyvinkin erilaisia tarinoita.
Tieteiskirjallisuus jakautuukin lukuisiin alalajeihin, mutta rajanveto ei aina ole selvää. Monet kirjailijat sekoittavatkin eri tyylilajeja tuotoksissaan, kuten esimerkiksi tässä tekstissä esiteltävät kaksi tämän hetken suosituimpiin kuuluvaa tieteiskirjailijaa, Alastair Reynolds ja Richard Morgan.
Walesilaissyntyinen Reynolds sinkosi itsensä eturivin scifi-kirjailijaksi eeppiset mitat saavuttavalla, tummasävyisellä avaruusooppera-teoksellaan Ilmestysten avaruus (2000) ja sen jatkokertomuksilla, kun taas englantilainen Morgan on saavuttanut suurta menestystä ja ylistystä kovaksikeitettyä dekkaria ja kyberpunk-visioita yhdistelevällä teoksellaan Muuntohiili (2002). Morganin ansioksi voi lukea uuden elon puhaltamisen jonkinasteisesta alennustilasta kärsineeseen kyberpunk-tyylilajiin. Reynolds puolestaan on ratsastanut avaruusoopperan uuden tulemisen aallonharjalla.
Molemmat kirjailijat ovat hyvinkin tuttuja suomalaisille scifi-kirjallisuuden ystäville. Reynolds on vieraillut suomessa erilaisissa tapahtumissa useampaankin eri otteeseen, ja molemmat ovat olleet kunniavieraina Suomessa järjestettävässä vuotuisessa scifi- ja fantasiatapahtuma Finnconissa, Reynolds Helsingissä 2009 ja Morgan Turussa 2011.
Alastair Reynolds on yksi nyky-scifin ehdottomista supertähdistä. Parhaiten hänet tunnetaan Ilmestysten avaruus -universumiin sijoittuvista kirjoistaan, jotka kertovat ihmiskunnan olemassaoloa uhkaavasta vaarasta ja sen neutraloimiseksi käytävän kamppailun keskipisteessä olevien protagonistien edesottamuksista keskellä tiheää juonittelujen verkkoa.
Reynoldsin teokset ovat kovan scifin ja avaruusoopperan sekoituksia, joiden tapahtumat yleensä sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa ihmisrotu on levittäytynyt ympäri Linnunrataa ja jakautunut keskenään kilpaileviin kuppikuntiin. Hänen tarinoissaan perinteinen, suuren mittakaavan seikkailuntäyteinen avaruusooppera sekoittuu kovan scifin vaatimukseen tieteellisestä realismista.
Tunnusomaista Reynoldsin teoksille ovat monisäikeiset juonilinjat, tummasävyinen, groteskien yksityiskohtien värittämä maailma, sekä tarinoiden tapahtumaympäristön elävä kuvaus. Yksi Reynoldsin suurimmista vahvuuksista on nimenomaan teosten maailman visualisointi; hänen scifi-visionsa avautuvat lukijalle sulavasti, yleisilmeeltään ja yksityiskohdiltaan selkeinä. Näyttävästi esillä monissa Reynoldsin teoksissa ovat massiiviset useita kilometrejä pitkät avaruusalukset, valoarkit, jotka liikennöivät ihmisten asuttamien maailmojen välillä.
Mittasuhteiltaan Reyonoldsin avaruussaagat eivät ole vaatimattomimmasta päästä: tapahtumapaikkojen välimatkat mitataan valovuosissa ja tarinoiden ajalliset viitekehykset kattavat miljoonia vuosia. Reynoldsin alkupään tuotannon tietynlaisena heikkoutena voi pitää henkilöhahmojen yksiulotteisuutta, joskin tämä ei välttämättä aina ole haitaksi kirjailijan suureellisissa ja monisyisissä tarinoissa. Myöhemmissä tuotoksissaan Reynolds on huomattavasti parantanut ihmiskuvauksen saralla.
Reynoldsin teokset pidättäytyvät hyvin pitkälti luonnontieteellisessä maailmankuvassa, esimerkiksi valoa nopeampi matkustaminen ja informaation kulku ei ole mahdollista. Reynolds on kuitenkin todennut että tieteiskirjallisuudessa ei saa olla liikaa tiedettä ja että hänelle itse tarina ja juonirakenteet ovat tärkeämpiä kuin tieteelliset aspektit.
Reynoldsin omien sanojen mukaan hänen suhtautumistaan scifiin määrittelee pitkälti avaruuden ja avaruusmatkailun näkeminen järkevänä vaihtoehtona ihmiskunnan kehityksen kannalta. Reynolds uskoo että avaruuden valloitus on lajimme selviytymisen kannalta elintärkeää. Hän näkeekin tuotantonsa toimivan vastapainona viime aikoina yleistyneelle lähitulevaisuuden maapallolle sijoittuvalle scifi-kirjallisuudelle.
Richard Morganin tunnetaan erityisesti tulevaisuuden palkkasoturi Takeshi Kovacsin edesottamuksista kertovasta trilogiasta, jonka edellä mainittu Muuntohiili aloittaa. Yleisesti ottaen Morganin teoksia voi kuvailla brutaalilla toiminnalla ja kursailemattomalla seksillä kyllästetyiksi tieteisdekkareiksi, joiden protagonisteina toimivat kovaksikeitetyt antisankarit. Morganin visioima tulevaisuus on vahvasti kyberpunk-väritteinen, se pitää sisällään mm. virtuaalimaailmoja ja tekoälyjä, ja se omaa dystooppisen perusilmeen. Myös ylikansalliset järjestöt ja suuryhtiöt ovat kiinteä osa Morganin tulevaisuudenvisiota.
Morganin tarinoiden näyttämöinä toimivat niin maapallo kuin muualla Linnunradalla sijaitsevat ihmisten asuttamat maailmat. Ajallisesti hänen teoksensa sijoittuvat sekä lähitulevaisuuteen että useiden vuosisatojen päähän. Morganin voi myös sanoa panostavan tarinoidensa teknisten ja tieteellisten ulottuvuuksien uskottavuuteen.
Perusasenteeltaan Morganin teokset ovat jokseenkin pessimistisiä ja ne sisältävät runsaasti yhteiskunnallista pohdintaa. Morgan käsittelee mm. kehittyneen teknologian epätasa-arvoisesta saatavuudesta seuraavaa ihmisten eriarvoistumista, ihmisen geneettisen manipuloinnin seurauksia, sekä vähälukuisen eliitin saneleman poliittis-taloudellisen yhteiskuntajärjestyksen aikaansaamaa yleistä epäoikeudenmukaisuutta, jota sorretun ja alistetun enemmistön tietämättömyys ja tyhmyys osaltaan ylläpitää. Yhtenä toistuvana teemana Morganin tuotannossa voi sanoa olevan yksilön autonomia suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan ja valtiovaltaan.
Morganin teosten ehdottomasti parasta antia ovat hyvin kirjoitetut vauhdikkaat ja rajut toimintakohtaukset sekä tapahtumamaailman yksityiskohtainen kuvaus. Vähemmän vetoavana, välillä jopa lievästi ärsyttävänä piirteenä voi pitää kirjailijan ylitsevuotavaa mieltymystä kielikuvilla leikittelyyn, joka toki tuottaa nautinnollisiakin hetkiä lukijalle.
Beauty in Decay – valokuvaajaryhmän samanniminen teos näyttää, kuinka kauneutta voi löytää sieltä, mikä ensi silmäyksellä näyttää rumuudelta ja raunioilta. Ryhmä luonnehtii itseään kaupunkien löytöretkeilijöiksi (Urbex), jotka etsiytyvät hyljättyihin tiloihin ja rakennuksiin. Heidän kuvissaan on todellakin yllättävää kauneutta, mutta myös surumielisyyttä sekä muistumia kauhu- ja tieteiselokuvista. Kaiken kaikkiaan teos ei päästä katsojaansa helpolla. On vaikea katsoa, kuinka ihminen hylkäämällä kättensä työt sekä myös vahvasti muokkaa luontoa ja maisemaa. Kuvat saavat lisäksi pohtimaan, millaisista ihmiskohtaloista esimerkiksi hylätyt sairaalasängyt todistavat.
Lukija-katsojaa omankin ympäristön uuteen havainnointiin johdattelevan teoksen kokoajana on toiminut valokuvaaja RomanyGW (Kust. Carpet Bombing Culture.)
Kauneuden käsitettä haastaa myös ranskalaisen valokuvaajan Fredric Chaubinin teos CCCP: Cosmic Communist Contruction Photographed (Taschen 2011). Chaubin on kiertänyt entisen Neuvostoliiton aluetta kuvaten rakennuksia, jotka aineellistivat sosialismin ja kommunismin tavoitteita ja ihanteita.
Vinksahtaneiden kuvien lumo
Arvovaltaisen Phaidon-kustantamon vuonna 2006 julkaisema teos Photo trouvée voi innostaa lukijaansa, tai oikeammin katsojaansa, ajatus- tai muistelematkaan. Takakansiteksti nimeää sen tavallisen, arjen antropologiaksi. Se ei edellytä vieraiden kielten taitoa vaan antautuu silmille.
Teos sisältää 285 pienikokoista valokuvaa, jotka ovat tuntemattomien harrastajien ottamia. Kuvat ovat vinksahtaneita, tärähtäneitä, niiden sommittelut eivät ole täydellisyyttä tavoittelevia, valotukset eivät ole kohdallaan. Mutta jos niille suo aikaa, huomaa kuinka niissä näyttäytyy inhimillisen elämän koko kirjo. Ne kertovat tilanteista, joista kuvaajat ovat halunneet tallentaa jäljen. Ne kertovat hetkistä, joihin on haluttu palata. Teoksen rauhallinen layout – vain yksi pieni kuva valkoisella sivulla – antaa kuville tilaa hengittää ja vangita selailijan katseen.
Photo trouvée siis juhlistaa näitä valokuvataiteen ulkopuolelle jääviä otoksia. Sen toimittajat Michel Frizot ja Cédric de Veigy toteavatkin lyhyessä johdannossa, että harrastajan käsissä kamera on ennakoimaton. Kuviin saattaa tallentua myös sellaista, mitä ei ole tietoisesti haluttu. Mikä jännittävintä, näistä yksityisistä hetkistä tulee oudolla, erityisellä tavalla yhteisiä.
Kirja kannustaa joko arkaa aloittelijaa tai ylikriittistä kuvaajaa rohkeuteen sekä kenties katsomaan omia tuotoksiaan toisin silmin. Ja millaisia aarteita itse kunkin laatikoissa tai albumeissa voikaan löytyä! Ne saattavat avata polun omiin tai läheisten muistoihin.
En yleensä ole rikossarjojen ystävä, mutta viime vuonna kolahti CSI sisarsarjoineen – ja kovaa. Las Vegasin (v.2000-), Miamin (2002-) ja New Yorkin (2004-) rikospaikkatutkijoiden työstä kertovat sarjat ovat koukuttavaa katsottavaa.
Kaikkien kolmen sarjan rikostutkijat ovat kiehtovia persoonia. Erityisesti Miamin komisario Horatio Caine on yksi suosikeistani. Horation lähes mustavalkoinen suhtautuminen rikollisuuteen on hersyvää katsottavaa. Lisäksi miehen kohottaminen lähes ylivertaiseksi haavoittumattomaksi sankariksi ja Horatiota näyttelevän David Caruson maneerit poseerauksineen ja aurinkolasien käsittelyineen tekevät sarjasta mielenkiintoista katsottavaa. Kaiken kaikkiaan näyttelijät on valittu sarjojen tyylin mukaan onnistuneesti.
Kaikki kolme sarjaa on onnistuttu luomaan täysin erilaisiksi. Las Vegas on tumma, synkkä, totinen ja realistinen. Miami on värimaailmaltaan keltainen ja tyyliltään pirteämpi, humoristisempi sekä epäuskottavampi. New Yorkin maailma on taas sininen, teknisempi ja vieläkin epäuskottavampi.
Kaikki sarjat jatkuvat yhä ja loppua ei näy. Henkilövaihdoksia on luonnollisesti vuosien aikana tapahtunut, mutta nämä eivät ole vaikuttaneet sarjojen tasoon yhtään.
Itseäni sarjoissa kiehtovat rikostapaukset, jotka epäuskottavuudessaankin ovat viihdyttäviä. Hauskaa on myös seurata, miten käsikirjoittajat keksivät erilaisia tapoja kuolla. Erityisesti nautin siitä, että CSI:t eivät lankea rikossarjojen helmasyntiin, eli siihen että keskitytään liiaksi tutkijoiden omaan elämään. Kaikki kolme sarjaa ovat etenkin kesäaikaan hyviä TV-sarjoja, jotka tarjoavat sekä viihdettä että älyllistä stimulaatiota.
Ensimmäisestä CSI-sarjasta on myös julkaistu suomeksi kolme Max Allan Collinsin kirjoittamaa kirjaa.
Koulukiusaaminen on aina tapetilla oleva aihe, ja brittiläisen Simon Lelicin Katkeamispiste ottaa aiheeseen uuden näkökulman. Tällä kertaa kiusattuna onkin opettaja.
Juoni lyhykäisyydessään kertoo kiusatusta opettajasta, Samuel Szajkowskista, joka kirjan alussa on ampunut koulun päivänavauksessa muutamia nuoria ja itsensä. Lucia May, nuori poliisinainen, alkaa tutkia mikä ajoi Samuelin tähän pisteeseen. Samuelin tarinaa kuljetetaan eteenpäin lähinnä silminnäkijöiden lausuntojen kautta, joissa he kertovat mitä kaikkea Samuel sai koulussa kokea.
Päällimmäisinä teemoina kirjassa nousevat mielestäni esiin nuorten julmuus ja välinpitämättömyys sekä nykyajan raaistunut kouluelämä. Opettajilla ei juurikaan ole keinoja (tai halua) käsitellä kiusaamista tai laittaa niskuroivia oppilaita kuriin. Myös koulun rehtorin välinpitämättömyys on kirjassa raivostuttavaa.
Samuelin jatkuva kiusaaminen on masentavaa luettavaa, mutta samalla hyvin nykyajan nuoria kuvaavaa. Kun mikään ei tunnu miltään, niin ei tajua kuinka helppoa on loukata toisen tunteita. Internetin aikakautena kiusaaminen saa kirjassa myös uudet olomuodot. Kiinnostavaa kirjassa on myös Lucia Mayn kamppailu omaa työpaikkakiusaajaansa vastaan. Onneksi Lucia saa lopussa niskaotteen kiusaajastaan.
Katkeamispiste on ahdistava, mutta hyvin mielenkiintoinen teos, etenkin jos itse on kohdannut elämänsä aikana koulukiusaamista. Kirja on loistava kirjallinen välipala uudelta kirjoittajalta.
