Tiedäthän päivän, jolloin ei jaksa touhuta eikä tohista: ei paistaa eikä pakastaa, ei rassata eikä krapata. Ei ainakaan yli välttämättömän.
Eräänä sellaisena suuntasin kaupungin pääkirjastoon tutkimaan, voiko monen toimen olohuoneessa, tapahtumien ja vilskeen nykykirjastossa, edelleen viettää aikaansa ihan hissukseen, itsekseen ja ajatuksineen.
Uskoakseni tähän kysymykseen kirjaston kulkija löytää vastauksen vain kulmia ja sopukoita mittaillen, kuunnellen ja tunnelmia makustellen.Tällä kertaa tieto ei houkuttanut, vaan suuntasin askeleeni Taiteiden talon sokkeloihin. Löytäisinkö etsimäni Lukusalongin liepeiltä, Runohuoneen kulmauksesta vai kukaties siivilöityvän valon rotundasta?
Päivinä, jolloin on liian paljon aikaa tehdäkseen mitään työlästä, voi onneksi istua alas ja tarttua kirjaan. Hengähdin hetken Lukusalongin sohvalla ja silmäilin esillä olevia uutuuskirjoja, luinkin muutamasta rivin sieltä, toisen täältä. Ihmisiä kulki ohitseni, mutta kiireettömyyttä hakenut sai viivähtää paikallaan. Jatkoin matkaani pyöreään rotundaan ja halusinkin vain istahtaa ja katsella kohti korkeuksissa kohoavaa kattoa ja taidetta seinillä.
Runohuoneen nurkkauksesta varsinaisesti löysin etsimäni: aforismit ja tilan itselleni. Mietteiden tiivistykset ovat kiehtovia. Ehkä juuri siksi, että vain osa niistä avautuu ymmärrykselle ja aniharvoin toisella lukemalla täysin samanlaisena. Runohuoneen kulmauksessa viivähdin tovin pidempäänkin. Sen rauhallinen ajattomuus puhutteli.
Nykykirjastossakin on edelleen tilaa – paitsi kirjoille, tapahtumien runsaudelle sekä Antti Hopian ja Nina Laakon sarjakuvan muutamille hassuille kissoille – myös ihmisille ajatuksineen. Onneksi.
Teksti ja kuvat: rj




Kirjastoblogi Musta naakka on syntynyt Turun kaupunginkirjaston henkilökunnan halusta jakaa omia kokemuksia ja elämyksiä ja toisaalta esitellä kirjastoa työntekijän näkökulmasta. Tarkoituksemme on muun muassa kertoa lukukokemuksistamme, esitellä levyjä ja elokuvia, kirjoittaa kirjaston tapahtumista ja muistakin kirjastoon liittyvistä asioista.