Richards, Keith : Elämä / toim. James Fox, 2010
Brittiläisen rockin kehittäjien elämäkerrat ovat harvinaisen yhtenäiset. He ovat olleet sodan jälkeen syntyneitä työläisperheiden lapsia, joille koulu ei ole maittanut, ja lopulta he ovat päätyneet taidekouluun. Musiikki on kiinnostanut, ja jostain saatu halpa soitin on vienyt mielenkiinnon kaikelta muulta. Soittamaan opitaan matkimalla radiosta tai levysoittimesta kuultuja kappaleita. Pinnalle pääseminen vaatii kovaa työtä. Kuuluisuuden myötä tulevat viina ja huumeet mukaan. Tällainen on myös Keith Richardsin elämä kitaristina ja Rolling Stones-yhtyeen soittajana.
On mukava lukea jutustelutyyliin kirjoitettua elämäkertaa. James Fox on hyvin saanut painetuksi Richardsin oman puhetyylin, jolloin lukijalle tulee vaikutelma, että Richards istuu itseä vastapäätä kertomassa tarinaansa. Samanlainen kokemus oli lukiessa Chris Ayresin toimittamaa kirjaa Minä Ozzy, 2010. Richards tarinoi ja jutut saavat sivuraiteita ja raiteiden raiteita. Silti punainen lanka ei katoa. Rollareista on kirjoitettu monia kirjoja. Richards kertoo miten keksitty tarina on yhdessä kirjassa, jonka jälkeen se toistuu totena seuraavissa kirjoissa.
Richards osaa analysoida omaa ja muiden soittamista. On mielenkiintoista lukea minkälaista on Charlie Wattsin rumputyöskentely. Istuma-asennolla on vaikutus siihen, miltä rummut kuulostavat. ”Jokaisen rumpalin tunnistaa siitä, kuinka suuri väli haitsun ja virvelin iskujen väliin jää. Charlien virveli on reilusti jäljessä. Hänen tapansa venyttää biittiä ja meidän tapamme soittaa sen päälle on Stonesien soiton salaisuus”. Richards itse alkoi käyttää avointa viritystä, jolloin käytössä oli mahdollisimman paljon vapaita kieliä ja sointi oli näin kauniimpi. Hän jätti myös kuudennen, paksuimman kielen kokonaan tarpeettomana pois. Avoin viritys selittää sen, miksi Rollareiden kappaleiden soinnut kuulostavat usein oudoilta, suorastaan vääriltä paperista soitettuna.
Rollarit muokkautuivat nopeasti omaan tyyliinsä. Heillä oli aluksi puvut, mutta jättivät ne pois. He myös provosoivat lehdistöä. Tavallista oli soittaa lehdistölle ja kertoa, että jos toimittajat haluavat nähdä kuinka Rollarit heitetään hotellista ulos, se tapahtuu silloin ja silloin. Bändin ensisopimus tehtiin Deccalle. Studiona oli pieni huone, joka oli äänieristetty munakennoilla. Nauhuri, Grundig, oli laitettu oikeaoppisesti seinälle ammattimaisuuden vaikutelman saamiseksi.
Kuuluisuudella on kirouksensa, tässä tapauksessa kirkuvat tytöt, joiden takia musiikkia ei kuullut kukaan. Soittajatkaan eivät kuulleet toisiaan. Joinakin iltoina Stonesit soittivat ”Popeye the Sailor Man”, ja se meni yleisöön täydestä. Ihmiset eivät reagoineet musiikkiin vaan biittiin. Kun tekee hitin, oletetaan niitä jatkossakin tulevan liukuhihnalta. Lauluista alkaa Richardsin mielestä tulla tehtailua. Biisien teossa hänen mielestään on kyse jatkuvasta kokeilusta. Yksi asia ruokkii toista. Suurin osa tapahtuu alitajunnassa ja elämää elämällä. Tekijä muuttuu ympäristön tarkkailijaksi ja mikä tahansa lauseenpätkä saattaa synnyttää kappaleen.
Huumeiden käytöstä kerrottiin ehkä liian perinpohjaisesti. Hauska tarina kylläkin oli, kun Richards nukahti äänityksen päättymisen jälkeen tarkkaamon pöydän alle. Kun hän heräsi, oli paikalla Pariisin poliisien soittokunta kuuntelemassa omaa levytystään. Richardsin ja Jaggerin välit riitaantuivat Richardsin jättäessä huumeet ja kiinnostuessa bändin taloudesta. Se ei sopinut Jaggerille.
Merja Muurto
Pienestä pitäen olen suhtautunut intohimoisesti musiikin kuunteluun. Sävelet ovat antaneet voimaa ja kuljettaneet haaveiden sekä mielikuvien maailmaan. Ne ovat lisäksi tarjonneet lisämausteensa elämän eri tilanteisiin. Myös kirjaston käyttö alkoi kohdallani jo varhain. Ensin vanhempien kanssa ja myöhemmin yksikseni vierailin niin kirja-kirjastossa kuin musiikkiosastollakin lainaamassa vinyyli- ja cd-levyjä. Nuotteihin en koskenut, sillä enhän ole koskaan osannut mitään instrumenttia soittaa taikka lukea nuotteja. Tämä ei silti ole estänyt minua haaveilemasta lavalle nousemisesta ja rokkitähden elämästä.
